Stalkkeri

Moro!

Nettikirjoittelusta puhutaan Suomessa paljon eri medioissa ja kuinka sitä saataisiin kitkettyä pois ja kuinka elämättömiä, säälittäviä persoonia feikkiprofiilien takaa löydyvät ihmisparat ovat.. Mua ei ole koskaan hetkauttanut nettikijoittelu suuntaan tai toiseen. Tai no pakko myöntää, että kyllä on. Alussa 18- vuotiaana oli kyllä hankala hyväksyä itsensä, jos sai haukkuja, mutta sitemmin olen jättänyt kaikki keskustelut ja kommentit ihan reippaasti vaan lukematta. Paha mielihän niistä vaan tulisi.

Harva muistaa tai ymmärtää sen, ettei netissäkään saa ihan kaikkea tehdä. Anonyymien nimimierkkien takaa löydetään helposti poliisin avulla ihminen. Kaiken sorttinen uhkailu, perättömien juorujen levittäminen ja toista halventava kommentointi on Suomessa rikos. Onkin sääli, että poliisilta vie järkyttävän paljon aikaa identiteettivarkauksiin ja nettikirjoittelua koskevat tutkintapyynnöt. Eikö meidän kaikkien mielestä Suomessa ole suurempia ongelmia joihin poliisin resursseja tarvitaan? Huvittavaa myös on, että negatiivinen kommentointi kohdistuu aina julkisuuden henkilöihin. Eikös voitaisiin sopia, että nettikuran kohteena vuonna 2018 on vaikka insinöörit? Niitä saa sitten sen vuoden parjata ja heidän asioitaan märehtiä. Seuraavalle vuodelle päätetään taas sitten joku uusi ammattikunta.

Tähän postaukseen päätin kuitenkin kertoa elämääni hetkauttaneen häirikön tarinan ja sen kuinka sain hetken tuntea itseni todelliseksi salapoliisiksi. Aloitin seurustelun keväällä 2016 rallikuski Jari-Matti Latvalan kanssa. Prepaid numeroita ja feikkiprofiileita otti yhteyttä Jari-Matista hänen vanhempiin asti. Viestit olivat pääasiassa minun haukkumistani. Ketään meitä ei viestit hetkauttaneet, vaan niille naurettiin joukolla. Loppukesästä 2017 viestejä alkoi tulla kuitenkin tiiviimmällä syötöllä ja ekaa kertaa minäkin alennuin lukemaan tekstejä jotka olivat niin törkeitä, ettei niitä voi edes tähän esimerkiksi laittaa. Asiat alkoivat ratketa, kuin itsestään. Mulle ralli on entuudestaan täysin tuntematon laji, enkä sieltä piireistä ketään ole aikaisemmin tuntenut. Nyt kuitenkin ralliporukka löi viisaat päänsä yhteen alkoivat kerätä ylös numeroita, nettikirjoituksia, feikkiprofiileita ja sähköposteja ja toimittivat niitä mulle. Sisäinen salapoliisini heräsi ja saimme helposti porukalla selvitettyä kuka noiden kaikkien tuhon tekoon tarkoitettujen kirjoitusten takana oli. Kyseessä oli keksi-ikäinen ralliympyröissä pyörivä nainen. Asia tehtiin tietoiseksi kaikille asian osaisille ja asiasta mitään tietäville, että tämän pelleilyn tulee loppua nyt. Asianajajani ja poliisit ihmettelivät miksi en pistä kyseistä naista vastuuseen hänen teoistaan, mutta tässä tullaan siihen, etten kehtaa mennä poliisille valittamaan minun elämäni pilaamista yrittävästä naisesta. Sanoin siis syyksi säälin. Tämän puolitoista vuotta kestäneen vainoamisen takana on ollut henkilö, jolle selvästikkin minä 26- vuotias nuori likka olen pakkomielle. En voi toivoa hänelle muuta kuin, että hän saisi apua elämäänsä. Ajatus pisti liikkeelle myös mietinnän mitä mahtaa tuhansien anonyymien nettikeskustelijoiden ruudun toiselta puolelta löytyä. Kuuluisiko meidän enemmänkin tukea heitä, kuin pistää vastuuseen teoistaan?

Tämä tapauksen nainen on ainakin toistaiseksi tajunnut lopettaa ja toivon että pidemmälle ei tarvitse mennä. Huoli kuitenkin yksinäisistä toisen elämää pakkomielteisesti seuraavista ihmisistä on suuri. Mikä laittaa ihmisen keskittymään toisen ihmisen elämään oman sijasta?
Jos jotain hyvää tästä hakee, niin sainpa olla hetken oman elämäni salapoliisi ja kiitän suurta joukkoa niitä kaikkia ihmisiä, joiden avuilla saimme tämän henkilön kiinni ja sain tuntea jollain tavalla rikoksen selvittämisen kutkuttamista. Pitäisiköhän harkita sivutyönä salapoliisin uraa? Oli sitten vitsi. Tai ei ehkä ollutkaan… 😉

Maisa