Idea tekstiin lähti Helsingin keskustassa päivystävästä Punaisen Ristin lahjoituskerääjästä. Kerääjä pyysi lahjoitusta Nepalin maanjäristyksen uhreille ja varmasti jokaista meitä koskettaneen luonnonkatastrofin herättämänä rupesin kaivamaan lompakkoa laukusta. Pysäytin kuitenkin käteni ja muistin tarinan, jonka ystäväksi muodostunut pariskunta oli minulle yhdellä lomareissullamme jakanut.
TV:stä oli tullut koskettava Plan -ilta ja ystäväni päättivät soittaa ja ryhtyä kummeiksi. Pariskunta halusi kummilapsen Dominikaanisesta tasavallasta, koska olivat jo useamman kerran lomailleet alueella. Kun heille tarjoitui olla Puerto Platassa kuukausi lomalla, päättivät he alkaa selvittämään kuinka voisivat tavata kummilapsensa. Oli lokakuu ja lähtö oli joulukuun puolessa välissä. Pariskunta soitti Planille Helsinkiin ja kysyi miten asian kanssa pitäisi edetä. Ensimmäinen vastaus oli, että he olivat myöhässä asian kanssa, koska matka oli tulossa jo puolentoista kuukauden päästä. He eivät olisi kuulemma ehtineet tehdä järjestelyjä. Kyseinen paikka jossa kummipojan piti asua oli Dominikaanisen Tasavallan puolessa välissä maata. Plan- järjestö ilmoitti, että oli suuri ongelma saada sinne pariskunnan kanssa tulemaan joku heidän työntekijänsä. Kummit ilmoittivat, etteivät tarvitsisi työntekijää, koska heillä olisi paikallinen ihminen mukana joka hallitsee kielen ja varmasti löytää perille kunhan vain osoite ilmoitetaan. Tämän jälkeen järjestö lupasi ottaa yhteyttä. Sitä yhteydenottoa ei kuulunut ja kun matkapäivä alkoi lähestyä soitti pariskunta järjestölle kiukkusena kysyen missä tiedot mahtoivat viipyä. Järjestö antoi puhelinumeron johon kehoitettiin soittamaan, kun saapuivat Puerto Plataan. Ohjeet kyllä tuli kuinka vaarallista on mennä maaseudulle yksin ja ettei kylään saa viedä mitään muutakuin värikyniä kummilapselle.
Platassa pariskunta alkoi selvitellä kyseisen järjestön toimia, mutta kukaan ei ollut kaupungissa edes kuullut tästä kyseisestä systeemistä. Parin ystävä Pablo selvitti omia reittejänsä ja kukaan ei edelleenkään tiennyt mistä oli kysymys. Suomesta saatuun numeroon ei kappas vain kukaan vastannut. Lopulta saatiin hotellin selvittämänä tieto, että numero menee Yhdysvaltoihin ja heillä ei ole mitään tekemistä Dominikaanisen tasavallan kanssa. Pariskunnan rouva valvoi seuraavan yön ja päätti seuraavana aamuna Helsingin toimisto auettua että järjestö saisi kuulla kunniansa. Ja niin saivatkin.
Kun pariskunta saapui kotiin ottivat he yhteyttä suoraan järjestön johtoon. Kohta jo posti toikin kirjeen, että kummipoika oli muuttanut äitinsä kanssa pois siitä kylästä jota Plan avusti, joten näin ollen toimintaa ei ollut. Jos avustus olisi mennyt sinne minne pitikin, niin kukaan äiti joka olisi saanut avustusta elämäänsä ei olisi alueelta pois muuttanut.
Pariskunta alkoi säännöllisesti tukemaan paikallisen ystävänsä Pablon vähävaraista perhettä maksamalla miehen tyttärien koulun käynnit ja olivat mukana tyttärien valmistumisjuhlissa.
Tarina herätti paljon kysymyksiä järjestöjen rahankäytöstä ja siitä millainen summa menee järjestöjen ylläpitämiseen. Kaikella maalaisjärjellä ajateltuna keräyskonserttien tuotolla voisi elättää lähestulkoon pienen köyhän maan, mutta avustuksien perilleviemisvideoissa esitellään vain julkisuuden henkilöiden käsityöllä kaivamat kaivot. Avustustyö on upea asia, eikä todellakaan ole mustavalkoista, sekä harvalla Suomalaisella on mahdollisuus tukea köyhien maiden perheitä tai katastrofialueita konkreettisesti. Eletään edelleen siinä toivossa, että suurin osa lahjoituksista tosiaankin menisi sinne minne kuuluukin, mutta konkreettinen hyväntekeväisyystyö kunniaan! Esimerkiksi itse annan fyysisen panokseni 6.6. järjestettävään Uusi Lastensairaala 2017- konserttiin ja tukimahdollisuuksia löytyy Suomesta paljon. Pidetään toisistamme huolta näkyvällä tavalla!
Maisa
